Tuntuu pahalta. Tunnen, kuinka ahdistus alkaa puristaa rintaani. Hengittäminen vaikeutuu. Katson peiliin ja näen vain likaa, saastaa, pahaa oloa. Jokainen sana menee korvieni ohi, kaikki tuntuu etäiseltä. Kuin en olisi oikeasti tässä. Tunnen olevani vain henki, en lihaa ja verta. Kuin kukaan ei näkisi minua. Ei oikeasti. He puhuvat minulle, mutta eivät näe tunteitani. Ei se ole heidän vikansa, eihän kukaan ole ajatustenlukija. Huokaisen ja yritän saada kiinni tästä hetkestä. Olen tottunut viiltelemään, vuotamaan verta tarkoituksella, tällaisissa tilanteissa. En osaa enää reagoida ahdistukseen terveellä tavalla. Tämä on kuin vankila jota kukaan ei näe, ja josta ei pääse koskaan ulos.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti