Paloi käpy.

Lähdin sitten zoomiin istumaan yhdelle siiderille kun oli juuri sen verran rahaa taskunpohjalla. Tuntui vaan että kaikki kaatuu niskaan ja että on pakko päästä ulos. Taas pointtina nimenomaan se että pakko päästä ULOS, ei se että pakko päästä ryyppäämään. Edes mä en tule yhdestä siideristä känniin joten whatever. ;D

Ahdistaa edelleen aika tehokkaasti mut kyllä tää tästä pikkuhiljaa menee ohi. Enää ei tunnu ainakaan ihan siltä että seinät kaatuisi niskaan. Nyt tekee vaan lähinnä kamalasti mieli kirjoittaa.

Mietittiin tänään hoitsun kanssa juttuja. Todettiin että vaikka vaikutan positiiviselta ja vahvalta ihmiseltä, oon loppupeleissä tosi kyyninen ikäisekseni. Suhtaudun nykyisin vaikeisiin asioihin vähän sillä asenteella että "Jaha, lisää paskaa niskaan, no antaa tulla vaan". Valehtelen itselleni jatkuvasti että kyllä mä kestän, vaikka todellisuus on aivan toinen. Jos kestäisin, en viiltelisi enkä pelleilisi ruuan kanssa tai mitään muutakaan vinksahtanutta. Että semmoista.
Mun pitäisi oppia olemaan armollisempi itselleni jotenkin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta kyllä mä uskon että opin pikkuhiljaa. Pitkä tie edessä mutta kaikki on mahdollista. Olen kuitenkin vielä nuori. Saa tehdä virheitä, saa olla vähän pyöreä ja hassu joskus. Saa ryypätä viikonloppuisin jos tuntuu siltä, saa vähän törttöillä koska se on vain elämää.

Oon tavallaan ylpeä siitä että onnistuin heittämään terät roskiin, mutta toisaalta se taas ahdistaa kamalasti. Siitä on niin pitkään kun viimeksi olin oikeasti ilman teriä turvanani... Oleminen tuntuu hirveän raskaalta ja vaikealta, mutta uskon että se on kuitenkin loppujen lopuksi sen arvoista.