Pohdiskelua

Heräsin taas ja mietin. Yllätys yllätys. Ei kannattaisi näemmä mennä noin aikaisin nukkumaan. En vaan tunnu löytävän sitä "jotain seitsemän ja aamu neljän välillä"-aikaa.

Yksi täti rappukäytävässä pisti miettimään... Sillä oli kamala kasa kasseja mukana (tulossa ilmeisesti sisältä ulos) ja kun menin ulko-ovesta sisälle, tarjouduin pitämään ovea auki hänelle. Alkoi räplätä jotain kassejensa kanssa ja sanoi että ei tarvitse. Olin siinä sitten että okei, ihan miten vaan. Ehkä se ei oikeasti tarvinnut apua, mutta silti pisti ajatukset rullaamaan...
Miksi ihmiset näkee avun pyytämisen heikkoutena? Jonain mitä vain pienet lapset ja vanhukset voivat saada "perustellusti"?

En tiedä onko tää kulttuurisidonnainen juttu vai mitä kun Suomessa on niin paljon masennusta yms kuitenkin. Ja samoin jossain Japanissa jossa kunnia ja vahvuus on kaikki kaikessa. Vähän sama kuin Suomessa, omien kasvojen menettäminen on jotain mitä ei vaan voi hyväksyä (ja silti kaikki yli 18v ja vähän nuoremmatkin tuntuvat tekevän sen joka perjantai-iltana).

Olen itsekin ollut aiemmin tosi huono pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan, ja olen tavallaan edelleen. Mutta siis.. Avun pyytämisenhän pitäisi olla ihan luonnollinen asia? Ei vaikeista asioista selviä ilman tukea, niin se nyt vaan menee. Miksi on yhteiskunnassa hyväksyttävämpää kärsiä hiljaa ja tappaa sitten itsensä yllättäen kuin pyytää ajoissa apua, kertoa jollekin, uskaltaa näyttää arpensa?
Sen verran osaan itse sanoa esimerkiksi viiltelyn ja syömishäiriön kanssa kamppailevana, että se etten uskalla ottaa apua vastaan johtuu siitä että pelkään etten enää tiedä kuka olen kun "parannun" tästä kaikesta. Joutuisin luopumaan rakkaista addiktioistani, siitä, mikä pitää minut raiteillani ahdistuksen kasvaessa liian suureksi. Vaikka paranemisessahan on kyse siitä ahdistuksen helpottamisesta jolloin näitä haitallisia keinoja ei tarvitsisi käyttää, ja opetellaan samalla uusia hallintakeinoja tilalle. Silti se on jotenkin ihan helvetin pelottavaa. Jotenkin olen alkanut määritellä itseni sellaiseksi "angstiteiniksi", siitä on tavallaan tullut jo osa minua.

Hmm, jännä juttu.