Hellou!

Saanko esitellä, Discophrenia, Blood, spit and vomitin seuraaja! Tänne yritän kirjoitella suht aktiivisesti kuulumisistani ja jaksaa päivittää usein! :) Juttua ihan kaikesta mikä vähääkään koskettaa minua - eli kattaa aiheet aina mielenterveydestä muotiin asti.

Tänään on ollut ihan jees olo, vaikka pari edellistä päivää ovatkin olleet melkoista säätöä syystä jos toisestakin. Ero, ikävä, kavereita, ryyppäämistä, psykoosia ja muuta paskaa. Tsädääm, ja siinä olikin peruspäiväni.

Pari siideriä juonut, lautasellisen puuroa syönyt ja yhden suklaapatukan oksentanut. Lasketaanko se bulimiaksi jos en varsinaisesti koskaan ahmi mutta oksennan kuitenkin? Anoreksia bulimian piirtein? En tiedä, mutta tota on tullut vähän mietittyä. Koska yleensä ne mun ahmimiset on nimenomaan näitä normaalille ihmiselle ihan okei annoksia. Mutta mä en jotenkin kestä niitä.

Kauhee inspis ois kirjottaa kaikkea kun oon taas lievästi hiprakassa. :D Pelkään vaan koko ajan että loppuu sanominen kesken tai teksti jää täyteen typoja (nytkin saan koko ajan olla korjailemassa oikeinkirjoitusta, ja varmasti aamulla nauran sille miltä tämäkin merkintä näyttää!).

Tältä näytän nyt (saatanan kylmä, pakko pitää huppari ja kaulaliina päällä sisälläkin kun vetää niin pahasti eikä kroppa osaa näin vähällä safkalla lämmittää itseään).

Tukka ihan päin hevonpersettä ja hartiat on leveet kuin ladonovi mut shit happens saatana, tänään on kotipäivä eikä tarvi välittää. :D

Vähän on taas mennyt kyllä viiltelyksi eilinen ja tää päivä ja kaikki, tuntuu etten osaa kontrolloida sitä enää. Jotenkin on vaan ollut niin tyhjä ja merkityksetön olo että on ollut pakko tehdä se. Kamala tunne, toivottavasti kukaan teistä lukijoista ei koskaan joudu/ole joutunut tähän helvettiin. Ja jos olette niin paljon tsemppiä oikeasti! <3

Haluaisin jotenkin osata olla sellainen kannustava ja piristävä ihminen. Olen tavallaan oppinutkin vähän olemaan sen P:n eron jälkeen kun tajusin että olin tosi masentavaa seuraa. Mutta vielä paremmin. Mutta se tavallaan edellyttää sitä että pääsen omistanikin ongelmistani yli, ja se ei ole kovin helppoa. Nyt osaan toimia vain lähinnä vertaistukena. Vaikka olenhan kuitenkin perusluonteeltani suht positiivinen ihminen. Tai en silleen klassisen optimistinen, mutta vitun jääräpäinen sanotaanko näin. Vaikka joskus tuntuu että ois vaan helpompi luovuttaa ja lakata elämästä niin vitut siitä, jatkaa vaan eteenpäin ja haistattaa paskat kaikelle. Ajattelen ihan liikaa ja silti ihan liian vähän, jotenkin outoa. :D

Niin ja te jotka ette jo ennestään minua tunne... Epävakaa persoonallisuushäiriö ja määrittelemätön syömishäiriö taustalla. Jonkin verran psykoottisuutta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoakin, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mutta pointti lienee se että yritän kertoa millaista elämä näiden kanssa OIKEASTI on. Koska tällaiset ihmiset leimataan hirveän herkästi "hulluiksi". Ja tottahan se osittain onkin, siis jokin on pielessä, mutta siitä ei pitäisi syyttää meitä. Tai olettaa että älynlahjat on jotenkin vajavaiset heti kun ihminen on esim masentunut. Yleensä fiksuimmat ihmiset on juuri niitä jotka sairastuu.